Vanhaan hyvään aikaan Stockmannin kanta-asiakaskortilla oli arvoa. Se loi yhtenäisyyttä ja se tuntui hyvältä lompakossa, status-arvo oli korkea. Sitten tuli suuri kanta-asiakasuudistus ja tämä yhtenäinen ryhmä lyötiin pienempiin palasiin – vuohiin ja lampaisiin, jyviin ja akanoihin jne. Nyt aiemmasta perustason kanta-asiakaskortista tulikin ylpeyden aiheen sijaan häpeän aihe. “Ai ettekö te olekaan edes Exclusive-tasolla?” […]
Siinä missä Venäjällä ihmistenvälistä arvostusta omassa viiteryhmässään moni saattaa hakea Louis Vuittonin kalliimmalla laukkumallilla, niin Pohjoismaissa pelkkää rahallista arvoa osoittava kuluttaminen voi taittua mauttomuuden puolelle.
Siinäpä on haastetta yritykselle, jonka pitäisi periaatteessa yhdellä mielikuvalla hallita molempia markkinoita ja vieläpä niin, että iso osa venäläisille myytävistä tavaroista pitäisi myydä fyysisesti samassa tavaratalossa, kuin missä suomalaiset käyvät ostoksilla. […]
Se mitä Stockmann minulle oli, konkretisoitui palvelussa. Ne iäkkäät rouvat kassoilla, vaatturi miesten osastolla – aina jaksoin ihmetellä nimilapuissa olevia lippuja – kuinka monta kieltä joku voikin osata puhua. Liput tuntuivat melkein kunniamerkeiltä. Se oli hienoa entisen maailman meininkiä, jota arvosti ja joka toi aidosti iloa. […]
