Tässä siis ns. full disclosure viime keskiviikkona Tukholmassa käydystä Nordic Business Forumin puhujakilpailusta ja omista kokemuksista siellä. On siis jälkipyykin aika. Toki, aivan aluksi haluan kiittää… jokaista, joka otti asiakseen tsempata viesteillä, kommenteilla ja/tai puhelimitse asiassa, joka oli minulle tärkeä ja josta olin vilpittömän innoissani. Jokaisella viestillä ja kommentilla oli mulle hurjan iso merkitys, kiitos siitä. En voittanut, vaikka tavoitteena tietysti oli.
Minulla oli kisassa oikeastaan neljä liikkeelle panevaa voimaa, eniten motivoivaa tekijää. Itsestään selvä oli mahdollisen voiton merkitys oman yritystoiminnan kasvuun ja kehittymiseen, perheen toimeentuloon ja itse kokemaani ammatilliseen arvostukseen ns. nextillä levelillä. Eli että kisa olisi hyvä mittari siitä missä olen menossa.
Toinen motiivi oli pitkään jatkunut suhde itse tapahtumaan, Nordic Business Forumiin. Koin, että minulla oli hyvin vahva palvelutehtävä suhteessa NBF:ään. Halusin rakentaa sellaisen setin, joka kestäisi ison lavan paineen, soisi oikeassa sävellajissa stadion-keikalla. Tavoitteena oli tehdä esitys, jonka tasoisen haluaisin itse tapahtumassa kuulla. Jotain aivan muuta, kuin mitä lavalla muuten puhutaan. Jotain millä olisin voinut luoda arvoa osallistujille ja yllättää.
NBF on foorumina Suomessa täysin uniikki. Olen monessa paikassa sanonut julkisesti ääneen, että luen tapahtuman merkityksen yhtä suureksi Slushin ja AaltoES-yrittäjäyhteisön kanssa. Kun Suomi sukelsi 10-vuodeksi taantumaan v.2008, niin meillä oli muutama valopilkku, jotka tekivät huikeaa kulttuurista työtä yrittäjyyden sisällä. Se mitä yrittäjyys Suomessa on, jalostui ihan uudeksi jutuksi em. käsissä, samalla kun moni muu hyytyi odottamaan parempia aikoja.
Kun menin aikoinaan Jyväskylässä ensimmäiseen tapahtumaan minulle oli ihan kunnia-asia syödä purnaamatta siellä tarjottua kouluruokaa, koska minulle oli selvää, että tässä luotiin jotain uutta. Vuodesta 2011 otin asiaksi laajentaa tuota ajatusta ja aloin tehdä tapahtumassa kysymyksiä puhujille, joita ei esittänyt kukaan muu. Jotain mikä toi tapahtumaan lisäarvoa. Halusin omalla perehtymisellä palvella sitä, että maailmanluokan tapahtumassa olisi ainakin minun mielestä hyviä kysymyksiä, ehkä jopa niiden puhujien mielestä.
Nyt tavoitteena oli siis saada aikaan esitys, joka olisi jatkoa tälle kaarelle ja antaisi minulle mahdollisuuden näyttää isolla lavalla jotain siitä mihin pystyn, jos saan mahdollisuuden auttaa minulle tärkeää tapahtumaa.
Toisekseen oli tuo itse aihe. Kun keinoäly julkistettiin yhdeksi tapahtuman aiheeksi tiesin, että haluan rakentaa setin siitä. Ei siksi, että olisin asiantuntija sen yksityiskohdissa, vaan siksi että mitä siitä pitää sanoa. Koko maailmassa keinoäly oli ns. populaarilla puolella, eli tutkijaskenen ulkopuolella typistynyt ääripäihin. Meillä oli ylivoimainen enemmistö business-yhteisön ihmisiä, jotka näkivät keinoälyssä valtavat mahdollisuudet ja siellä monet naureskelivat avoimesti junteille, jotka eivät tätä ymmärrä. Samaan aikaan toinen puoli suolsi mitä kamalimpia tulevaisuuskuvia, jossa vilisivät terminaattorit, skynetit ja massatyöttömyys.
Muualla maailmassa taas ainoa asia, joka kasvoi eksponentiaalisesti oli pelko. Keinoäly oli monelle vain yksi naula siihen samaan arkkuun, johon globalisaatio, ilmastonmuutos ja maahanmuuttokriisit olivat jo lyöneet omansa. Ja tuo pelko on jauhanut aika kovaa tulosta. Johtavien teollisuusmaiden G20-ryhmästä ylivoimainen enemmistö on saanut jo pelolla valtaan nousseen populistin tai autokraatin johtajakseen. Me ns. klassiset läntiset demokratiat olemme jo vähemmistössä ns. klassisten läntisten maiden joukossa. Me olemme poikkeama, populismi on normi.
Moni tuntui olevan jo ihan varma, että ihmiskunnan peli on hävitty ja homma loppuu kohta kokonaan. Ja kun siihen päälle esityksessäni mainittu Singularity Universityn perustaja Peter Diamandis kertoi NBF:ssä, että hän on ihan kokonaan lopettanut uutisten katsomisen, koska “niistä tulee vain paha mieli” ja hän nyt vaan keskittyy näihin mahtaviin mahdollisuuksiin, joita keinoäly luo… Niin kyllä mun reaktio oli, että ei tämä näin voi mennä! Että toinen puoli taantuu peloissaan äänestämään populisteja ja toinen puoli ei katso edes uutisia, jossa tuloksista kerrotaan.
Minä uskon itse keinoälyn mahdollisuuksiin. Ihmiskunnan kaikista vaikeimmat ongelmat, ilmasto, globalisaatio, väestö jne. ovat kasvaneet siihen mittaan, että niiden selättämiseen tarvitaan kaikki se mitä teknologia voi tarjota. Ja AI on parasta mitä sillä saralla on tulossa, jos ihmiset eivät torppaa hyvää asiaa ennen sitä, vain koska pelottaa.
Minua ei siis pelota, että koneet tuhoavat maailman, vaan että koneita pelkäävät ihmiset tuhoavat maailman. Ja AI tulee tähän maailmaan yritysten kautta. Sitä ei vie eteenpäin yliopistot, eikä maiden hallitukset (pl. Kiina) – vaan yritykset. Siksi minulle oli selvää, että kun NBF, pohjoismaiden vaikutusvaltaisin yrityselämän vaikuttajatapahtuma nostaa AI:n pääotsikokseen, niin minun on yritettävä saada sille porukalle oma viestini läpi. Eli että “ettekö te taulapäät ymmärrä, että jos te ette kuule sitä tavisten pelkoa ja korjaa tekemistänne ja puhumistanne, niin ne tavikset kyllä demokratiassa pitävät huolen siitä, että valituksi tulevat sellaiset johtajat jotka estävät keinoälyn mahdollisuuksien toteutumisen.”
Pidän aika todennäköisenä sitä, että tulevassa NBF:ssä tätä asiaa ei tule sanomaan kukaan ääneen ja sen sijaan keskustelu typistyy jo aiemmin tiedettyihin vaihtoehtoihin, että Upeat on mahdollisuudet ja Tyhmät ne pelkää. Jos tuo viesti olisi taitavasti ja voimalla tuotu tuon erittäin vaikutusvaltaisen yleisön tietoon, tapahtumalla olisi voinut olla todellista vaikutusta tässä maailmassa. Tuollaisissa puheenvuoroissa pointtina on Antabus-efekti. Eli kun sen on kerran kuullut ja tietoisuuteensa laskenut on vaikeampi olla AI päissään, ilman että siitä tulee paha olo.
Neljäs motiivi ei ole kovin maailmallinen, vaan läheinen. Olisi ollut kiva, että lapset olisivat saaneet nähdä isänsä stadionkeikalla, jota he jo kovasti odottivat. Keskimmäinen 6v. kysyi semifinaalissa jo, että “Onko Saara Aalto siellä tuomaristossa?”
Eli josta tältä pohjalta summaan tämän kisan pettymyksiä minulle, niin ne ovat
– Olisin halunnut näyttää NBF:n organisaatiolle ja yleisölle minkälainen esitys olisi isolla lavalla voinut olla
– Olisin halunnut, että ne kymmenet ihmiset, jotka joka vuosi jaksavat taputtaa kun esitän NBF:ssä kysymyksen, olisivat saaneet upean palan tarinaa, kun se kysymys-jamppa on vuosien työllä vihdoin päässyt lavalle (ensimmäinen Rocky-viittaus)
– Olisin halunnut ne rahat, koska niillä piti palkata ihminen töihin
– Olisin halunnut saada tärkeäksi kokemani viestin läpi
– Olisin halunnut tarjota tapahtuman yleisölle esityksen, joka olisi muuttanut ajattelua ja tuntunut syvällä
Entä se itse kilpailutilanne?
En voittanut, vaan James Hewitt voitti erittäin hyvällä esityksellä ihmisen elämän ja tehokkuuden rytmisyydestä. Kun kävin onnittelemassa Jamesia kisan jälkeen sanoin vilpittömästi ja koko sydämestäni, että “In this day and age, it gives my great comfort that in such a competition science prevails.” (Tästä kovimmat elokuvaintoilijat poimivat viittauksen V for Vendetta elokuvan dystooppiseen “England prevails”-sloganiin )
https://www.youtube.com/watch?v=xhnBxya4uzw
Jamesilta sain jo semifinaaliesityksessä itseymmärryksen tärkeän lahjan. Esityksessä James kertoi miten yöllä, muiden häiriöiden vähetessä myös ihmisen defenssit laskee ja hänen on monesti helpompi ilmaista vaikeita asioita. Se selitti minulle tieteellisesti sen miksi teen parempaa jälkeä ja nautin työstäni enemmän klo. 22 jälkeen. Kun puhuu vaikeista asioista, niistä on vielä vaikeampaa puhua virka-aikaan. Joten, kunnioituksesta voittajaa kohtaan, kirjoitan tätäkin tekstiä klo. 23.30.
Erikseen halusin vielä nostaa itse kisasta yhden asian esille. Näin asiaa ammatikseen harrastavan silmin, kaikkien puheenvuorojen upein hetki nähtiin Mika Poutala esityksessä. Mika puhui ensimmäisen 12min esityksestään minä-minä-minä kelalla, joka varmasti sai monen jo päättelemään, että tässä oli se pointti. Kunnes täysin puskista, sen 12min kohdalla, tuli yksi upeimpia käännöksiä, joita olen koskaan livenä todistanut. Mika veti kuulijaa lekalla päähän sanomalla minä-minä tykityksen päätteeksi, että “Eipä se pointti ollutkaan minä” ja että minulla ei oikeastaan lopulta ollut paljoakaan väliä. Se oli hieno hetki.
Vaan entäpä oma suoritus? Miten meni noin niinku omasta mielestä? Prosessina tämä oli kaiken kaikkiaan ehdottoman hyvä ja itselle hyvin mieluinen. Mulle suurin juttu ja ilon aihe oli se, miten ensimmäistä kertaa eläissäni opin etsimään huippua ja keskittymään siihen. En ole ammatillisesti ollut koskaan niin onnellinen, kuin semifinaalia edeltävän 2 viikon aikana. Lapsille ilmoitin kotona, että isää ei nyt näy kahteen viikkoon. Nukuin tarpeeksi, liikuin ilolla, söin säännöllisesti ja oikein – keskityin aivan täysin siihen yhteen suoritukseen. Upposin aiheeseen, innostuin tutkimaan ja lopulta pääsin keskittymään parhaaseen, eli siihen miten tämä kela muotoillaan niin, että tulen ymmärretyksi ja että tunne joka johtaa tajuamiseen siirtyy ihmisestä toiseen. Kun tuo oli saatu tyydyttävälle tasolle, oli edessä viiden päivän harjoittelu ja viilaus. Varmaan 40 harjoitusvetoa, viisi eri kehitysversiota videolle, jotka laitettiin lausunnoille ystäville. Mäkelänrinteen uintikeskuksessa kävelin uinnin jälkeen Speedoissani allasta ympäri ja höpisin yksikseni esitystä. Kumma kyllä henkilökunta ei puuttunut tähän, joka tosin kertoo ehkä enemmän uimahallista, kuin minusta.
Mutta silti en voittanut finaalia. Ja luonnollisesti se harmittaa. Jälkikäteen ajateltuna mulla oli esitystilanteessa edessä ihan uusi haaste, joka yllätti. Ensinnäkin ajattelin siis, että äärimmäinen onnistuminen kisassa voisi parhaimmillaan johtaa mielenkiintoisiin toimeksiantoihin kotimaassa. Sitten kesällä, semifinaalin ja finaalin välissä tulikin ilmoitus, että ex-presidentti (ja kaikkien puhujien ikuinen idoli) Barack Obama saapuu tapahtumaan. Tämä tieto sekoitti pakan ja pakin ihan kokonaan. Tapahtuman mahdollisuudet nousivatkin n:teen potenssiin, ihan erilaiselle tasolle. Nyt äärimmäinen onnistuminen tarkoittaisikin “nevöhööd” itsensätyöllistäjälle mahdollisuutta kansainväliseen näkyvyyteen. “Shared a stage with president Obama” olisi aika kova myynnin kärki.
Esitystilanteen, yleisön ja verkkolähetyksen kanssa olisin voinut vielä jotensakin pärjätä ylenpalttisesti hermoilematta, mutta tällä kertaa mukana olikin uusi muuttuja. Tukholmassa kisattiin voitosta ja voiton kannalta yleisö olikin vain toiseksi tärkein asia. Voittajan päättäisi tuomaristo. Tuomaristolle piti siis pitää esitys sellaisena, kuin sen esittäisit ensimmäistä kertaa kuulevalle 7000 yrityspäättäjälle. Esitys oli rakennettu niin, että se toimisi mahdollisimman hyvin tilanteessa jossa stadionkeikan yleisö kuulee sen ensimmäistä kertaa. Mutta nyt voittajan päättääkin klubi-keikan perusteella ryhmä, joka oli jo kuullut sen monta kertaa ja tunsivat esityksen läpikotaisin. Tiesivät jokaisen yllätyksen, huumorin häivähdyksen ja loppuratkaisun etukäteen. Jos kohtalainen itseruoskinta sallitaan, niin sorruin tässä paineessa pelaamaan omasta mielestäni vähän liiaksi varman päälle, eli ns. safetyä – sen sijaan, että olisin painanut urku auki, uskoen siihen, että jos tunteen siirto onnistuu ja viesti ymmärretään, niin yleisön reaktio kyllä hyvittää sen, että kaasu oli painettu pohjaan asti. Ja vähemmän olisi voinut jännittää. Apua tuohon ongelmaan kyllä sain. Esityksen aikana taskussa oli yleisöstä Ulrikan antama nimikoitu paperipussi just in case hyperventiloin. 
Mutta reissuun sisältyi minulle myös hyvin vahva #pilvenkultareuna-kokemus. Se ainoa tuomari, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu, eikä missään tekemisissä NBF:n järjestämisen kanssa, enkä ollut häntä koskaan aiemmin tavannut – ja joka oli tällä alalla, minulle korkein auktoriteetti tässä maassa – kertoi antaneensa äänestyksessä ainoan äänensä minulle. Kun kuulin tämän, niin koin vahvan sallyfields-hetken
(joka toki kaikessa kelpaamishakuisessa patetiassaan tunnetaan Hollywoodin historiassa myötähäpeän hetkenä. Mutta siltä minusta tuntui.)
Henkilökohtaisesti
Varmasti iso syy sille miksi tällaisen kisan merkitys pääsee kasvamaan isoksi itselle on siinä, että en ole oikein koskaan kilpaillut. Edellisen kerran siis ala-asteen 2. luokalla, jossa hiihtokisojen loppusuoralla luokkakaverini Tapani dramaattisesti kaatui ja tavallisen viimeisen sijan sijaan minä olinkin toiseksi viimeinen ja olo oli kuin olisi mitalilla palkittu.
Mutta niinkin innostava kuin altavastaajan rooli tarinana onkin, niin pitää silti muistaa, että myös Rocky hävisi ratkaisevan ottelun. Ehkä niin vaan kuuluu käydä. Ehkä se on minun rooli. Mutta toisin kuin Rocky, pisteiden laskun aikana minä en huutanut kehässä paikalle Adriania
Minä sain onneksi pitää omaani kädestä kiinni läpi koko tuloksen julkistuksen, kun reissussa oltiin kahdestaan. Aika näyttää tehdäänkö tästä tarinasta jatko-osia. Jos, niin ihan mielelläni olen mukana.
Kun katsoo mitä kisasta jäi viimeisen viivan alle, niin kotoa annettu tärkein tulosmittari “sulla pitää olla kivaa” tuli täytettyä. Saatu palaute lämmitti mieltä. Erityisesti se yksi, jossa Sani Leinon seinällä todettiin, että “NBF:n yleisön olisi kyllä ollut tärkeintä kuulla Petrin esitys.” Niin minustakin – siksihän siellä olin.
Yhdeksänvuotias esikoisemme soitti hetkeä ennen tilaisuuden alkua. “Mä oon nyt leikkipuistossa ja täällä on aika kivaa. Niin haittaisko sua iskä jos mä katson sen sun esityksen vasta illalla videolta?” No ei haitannut. Oli aika liikkistä kun kysyi. Kisan jälkeen ensimmäinen viesti jonka puhelimestani luin oli “Sula meni parhaiten” ja *kultamitali-emoji* Ei ollut pieni malttanut sittenkään. Hymyilin isosti.
ps. Kun tekemisen missio jäi nyt täyttymystä vaille, niin pohdin, että pitäisikö esityksestä tehdä oma video uustuotantona in English. Sellainen hyvä, jonka edes yrittäisi saada tapahtuman osallistujien tietoisuuteen omanaan. Mitä mieltä?
