Helsingin Sanomat uutisoi tänään kahdella kirjoituksella (Puheenvuoro-palsta ja Saska Saarikosken kolumni) – sitä miten huolestuttavaa yhteiskunnan kannalta on se, että liian monen miehen elämä ei koskaan nouse täysin voimin siivilleen.
Arvostan tietysti sitä miten asiaan nyt kiinnitetään huomiota, kun tavara alkaa olla demokratian ja kansantalouden tuulettimessa. Jos hieman kertaan historiaa omalta osaltani, niin tämä teema ja tulevaisuus tuli hyvin tutuksi 1996-2010, kun olin mukana ammatillisen koulutuksen valtakunnallisessa systeemikehityksessä.
Koko tämä teema oli silloin esillä, mutta asiasta sai kokea jatkuvaa turhaumaa, koska ongelmaa pidettiin marginaalisena ja koskevan vain kansanosaa, jota oikein kukaan ei kokenut omakseen.
Silloin jo tuli paasattua monessa paikassa, että ns. muun yhteiskunnan tulisi ymmärtää se, että kyseessä on puolet suomalaisesta yhteiskunnasta, puolet ihmisistä, perheistä, urista jne. Ja esim. siitä, kuinka tärkeää olisi ymmärtää, että meillä on samoissa oppilaitoksissa kaikista “maahanmuuttokriittisin” kansanosa ja maahanmuuttajat. Taisin 2007 käyttää ilmaisua “ruutitynnyri”. Systeemitasolla ongelmaa ei tunnistettu ollenkaan, vaikka ei sen näkeminen nyt suurta ajattelua vaatinut. Päätöksenteon perinteestä päin katsoen asia oli marginaalissa.
Nyt 2018 setä saattaa hieman hymähtää niille, jotka juoksevat populismin puristuksessa kansantaloudellisin perustein hädissään ympyrää. Nämä 10-15 vuotta sitten 16-25 vuotiaat pojat ovat nyt siis 30-40 vuotiaita, eli juuri tätä porukkaa, jota nyt kohistaan.
Kun he valmistuivat työelämään elettiin 2008 alkanutta taantumaa, joka jatkui 10 vuotta. Vertailun vuoksi “90-luvun suuren laman” syvimmät montut ajoittuvat vuoteen 1991-92 ja käänne parempaan alkoi MM-vuonna 1995. Vuosina 2008-2017 taantuman alusta seuraavan nousun alkuun meni 2-3 kertaa pidempi aika kuin “suuren” laman aikana. Lama-ajan lapset on tuttu termi, mutta 2008-2017 työmarkkinaikään tulleen porukan tarina on vielä pitkälti käsittelemättä.
90-luvun lama oli suhdannelama, jonka jälkeen vienti alkoi taas vetää ja “Suomen talouden veturi” jaksoi painaa eteenpäin. Tämän, uuden maailman taantuman, jälkeen saatiin huomata että se entinen elämänkulku ja entinen työelämä olikin hävinnyt. Kun savu hälvenee ja pöly laskeutuu, sen hävityksen keskellä seisoo 10 vuotta vanhentunut “poika”, samassa elämäntilanteessa kuin ennen myrskyä, kädessään tutkinto, jolla ei enää teekään mitään. Elämästä hävisi kymmenen vuotta parempien aikojen odottamiseen. Niitä aikoja ei sitten koskaan tullutkaan. Suomen talouden veturia ei enää ole. Nyt voidaan sanoa, että yksi tai kaksi veturia on muuttunut lukemattomaksi määräksi kiskobusseja, jotka menevät eri suuntiin. Kukaan ei vaan osaa kertoa minkä kyytiin kannattaisi nousta, jotta pääsisi eteenpäin. Eikä tällä vuosituhannella kukaan pitänyt relevanttina niitä taitoja, joilla nämä pojat, nykyiset miehet olisi opetettu ohjaamaan omaa elämäänsä.
Olin tällä viikolla moderoimassa ammatillisen koulutuksen ja ammatillisen aikuiskoulutuksen seminaaria. Jos tuosta seminaarista nostan yhden havainnon ylitse muiden, se on se järkytys jota koin tajutessani, että muun päätöksenteon lailla meidän koulutusjärjestelmä on ison kuvan kannalta kuutamolla siitä mitä nyt siis pitäisi tehdä ja saada aikaan.
Järjestelmämme perustuu edelleen illuusioon, jossa tuotetaan jonkun vetämään junaan matkustajia ja sitten konduktööri tarkistaa tutkintotodistukset tai minimissään ammattikohtaisen osaamisen. Lippuluukulla on sitten se lappu, jossa lukee “vain yksi tutkinto / matkustaja”. Alkaa olla asemalaiturilla ruuhkaa. Elämä menee ohi ja kyytiin ei pääse, mutta eipä ole lapsia laituria täyttämässä.
Minulle esitys oli todellinen #elähtänytarkisto aikamatka vuoteen 2001 ja siihen miten muu yhteiskunta katsoo ammatillista koulutusta.
Kyseisessä seminaarissa Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka oli puhumassa median suhteesta ammatilliseen koulutukseen. Se oli minulle toinen järkytyksen paikka. Saska Saarikoski kertoi omassa kirjoituksessaan olevansa huolissaan siitä, että Hesarin toimittajista kaikki ovat korkeakoulutettuja ja vailla mitään tietämystä tai tuntemusta siitä elämästä, jota korkeakoulutuksen ulkopuolella eletään – ja “Oh Boy” että se kuului Antero Mukan puheenvuorossa. Minulle esitys oli todellinen #elähtänytarkisto aikamatka vuoteen 2001 ja siihen miten muu yhteiskunta katsoo ammatillista koulutusta. Mukka toisti vilpittömällä mielellä vanhan tarinan syrjätyvistä B-luokan kansalaisista ja yleisestä huonosta aineksesta, jonka loppusijoitus on ongelma.
Seminaarin aluksi esitin omasta puolestani disclaimer-varoituksen (eli että minut on pyydetty paikalle näkemykseni kertomisen takia ja aion tuon mahdollisuuden myös käyttää), joten kysyin – kaikella rakkaudella – Hesarin päätoimittajalta, että ymmärsikö hän mitä hän tuli sanoneeksi? Mitä se käytännössä tarkoittaa, jos hän näin ajattelee ja tajuaako hän ollenkaan, että tämä marginaali tarkoittaa 50% kaikista suomalaisista työelämässä? Mukkan vastaus alkoi “No joo, nyt kun sanot niin…”, eli tuo Saarikosken mainitsema ongelma tuli näkyväksi.
Toinen kohtaaminen tällä viikolla oli TE-toimiston johdon kanssa keskustelu, jonka sisältö piirsi minulle aika kirkkaasti kolikon toisen puolen, eikä sekään ollut kaunis. Jos näiden matalamman koulutustason poikien / miesten työelämä on hävinnyt, niin tällä hetkellä sama viikate niittää hurjalla vauhdilla korkeakoulutettujen, 30-40 vuotiaiden naisten työpaikkoja. Helsingissä ei suinkaan ole työttömänä ammatillisesti koulutettuja miehiä, vaan juurikin korkeakoulutettuja pre-ruuhkavuosi-ikäisiä naisia. Ja ongelma näiden naisten osalta on sama kuin 10 vuotta aiemmin nuorten miesten osalta – jonka tuloksia “nautitaan” nyt.
Se työelämä- ja työntekijäkuva, joka näille entisille tytöille, nykyisille naisille ja äideille on aikoinaan syötetty häviää nyt. Siis se maailma, jossa opiskelet itsellesi korkeakoulututkinnon ja saat siistin sisätyön, jossa käyt 9-17, maksat asuntolainaa ja lasten harrastuksia – teet työsi tunnollisesti ja hyvin, omaat hyvät alaistaidot ja olet aktiivinen työpaikan tyhy-toimikunnassa – eli ihan tavallinen suomalainen elämä. Tätä porukkaa on nyt työkkärin listoilla pilvin pimein, eikä kukaan omaa minkäänlaista visiota siitä mitä tälle porukalle ja heidän elämänsä tulevaisuudelle oikein tehdään.
Perheenperustamisikäisten miesten tulevaisuus oli nähtävissä jo yli kymmenen vuotta sitten. Järjestelmästä huolta kantavat ovat nyt asian kanssa semi-paniikissa. Nuorten naisten osalta voidaan nyt jo sanoa, että jos sama työelämän tarina toistuu heidän osaltaan seuraavan 10 vuoden aikana, niin ongelma saattaa hitusen pahentua. Suomalainen yhteiskunta ja tarina, koko meidän yhteinen systeemi selviää vain jos 25 ja 60 ikävuoden välissä ihmiset saavat hyödyntää omaa potentiaaliaan mahdollisimman täytenä työelämässä. Ennen ja jälkeen noiden ikävuosien, voidaan liukumia sallia ja toki myös perheen perustamisen aikoihin, mutta muutoin täysi-työelämä pitäisi olla se, jossa ihmisen ja yhteiskunnan etu yhdistyy. Nyt suunta kulkee täysin päinvastaisesti, koko ajan ohentuvan työelämän suuntaan.
Summasin ao. seminaarin lopuksi oman näkemykseni aiheeseen niin, että meillä on jo työelämässä olevien osalta ongelma, mutta ihan minimissään lisäongelmien tuottaminen pitää lopettaa heti. Hanat on väännettävä kiinni. Järjestelmä ei voi enää tuottaa työmarkkinoille lisää ihmisiä, joille on kerrottu heidän olevan “perässä vedettävää-mallia”, eli “sä osaat ja teet vaan sen mitä perässä vetäjä kertoo, saat siitä liksan ja voit sitten keskittyä siihen mitä tänään syötäisiin”. Tämän valheen kova ydin on ajatus, että koulutus = tutkinto = osaaminen = työpaikka = ura = turvallinen elämä. Tämä entinen reitti on tästä eteenpäin marginaalin, eli hyvin pienen porukan etuoikeus.
Minä uskon siihen, että tarpeeksi isolla osalla ihmisistä on kyllä keinot pärjätä uuden järjestyksen maailmassa, kunhan ne vaan voisivat taas luottaa siihen, että systeemi tietää edes suurinpiirtein missä mennään. Jos koulutusjärjestelmän osalta navigaattorin karttaohjelma on päivittämättä, niin metsään mennään rytinällä. Jos jo koulutuksen aikana ihmisille puhuttaisiin totta ja koulutuksen rakenne tuntuisi olevan tulevaisuusyhteensopiva, niin suomalaiset kyllä pärjää.
Kun aikoinaan tuli paljon selviteltyä sitä mikä olisi se pienin yhteinen nimittäjä, joka yhdistää keskenään niin kovin erilaista yrittäjäkenttää, niin päädyin siihen, että yrittäjyyttä on: Työtä arvostava ja siitä innostuva mielenlaatu, vahva kiinnostus tulevaisuutta kohtaan ja vilpitön pyrkimys kohti parempaa. Tuon jos oppisi, niin kyllä pärjäisi.
Sanoin viime vuonna monessa paikassa, että itsenäisyyden juhlavuoden sloganina tuntui hallinnon puolelta olevan: “Jaa-a, saa nähdä miten käy”. Tämän vuoden teemalauseeksi tuntuu nyt vahvasti nousevan: “Tätä pitäisi varmaan vähän pohtia”. Ja samaan aikaan ihmisten elämä matkaa kuka milläkin raiteella, kuka mihinkin suuntaan. Yhteiskunnan kannalta tuhoisin ajatus on ihmisen kokemus eriarvoisuudesta. Yleensä, pitkälti etujärjestöperinteen takia, se koetaan rahanjakoasiana. Minusta kaikista vahingollisin on kokemus on tulevaisuuksien eriarvoistuminen. Että toisilla on ja toisilla ei. Kaikilla pitää olla, olipa mies tai nainen, korkeakoulutettu tai ei.
