(Tämä kirjoitus on julkaistu Facebook-päivityksenä tammikuussa 2015, kun vaalikampanjointi oli vasta alkamassa, eikä vaalien tulos ollut kenenkään tiedossa. Kirjoitus julkaistaan uudestaan, koska keskustelu kiihtyy ja osana sitä didaktiikan emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoitti aiheesta Hesariin kipakan mielipidekirjoituksen. http://www.hs.fi/mielipide/a1432869617478)
Viime tammikuussa Educa-messuilla nähtiin ihan toimiva esimerkki siitä millä tavalla poliittinen systeemi on vaurioitunut ja miten talouden totuttujen rakenteiden muuttuminen haastaa etujärjestötoiminnan mallit.
Helsingin messukeskuksen lavalle, Opettajien ammattijärjestö OAJ:n tilaisuuteen, satojen (veso-koulutuspäivää viettävien) opettajien eteen marssitettiin kaikkien puolueiden puheenjohtajat. Sitten vuorollaan jokainen todisti väkevästi, että “Jos meidän puolueemme on vallassa, niin ei leikata opetuksesta, koska koulutus on meille tärkeä arvo.” Jokainen puolue. Mitä väkevämmin poliitikko tuo kantansa esiin, sitä todennäköisemmin opettajayleisö palkitsee vakaumuksellisen “koulutuspoliitikon” aplodein ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Lopuksi järjestävä taho asettuu yleisön ja lehdistön valokuvattavaksi puoluejohtajien kanssa ja kuvat lisätään järjestön someen leveän hymyn kera. Etujärjestö on jälleen saanut yleisön edessä puristettua lupaukset jokaiselta ja jokainen poliitikko poistuu paikalta tyytyväisenä, kun on varmistanut, että valtavalla opettajajoukolla “ei ainakaan tämän vaalipaneelin perusteella ole syytä olla äänestämättä meidän puoluetta.” Ja edelleen, kaikki ovat tyytyväisiä. Näinhän se menee ja on aina mennyt. Näytelmän seuraavassa vaiheessa käydään ensin vaalit ja lopuksi syyskuussa, budjettiriihen jälkeen Opettaja-lehden pääkirjoitus on otsikoitu “Petetyt lupaukset”. [Vuonna 2015 tuo otsikko julkaistiin poikkeuksellisesti jo toukokuussa]. Olisi ihan mielenkiintoista laskea montako kertaa otsikko on jo ko. aviisissa nähty? Mutta onko kyse siitä, että muista poiketen juurikin opettajille annetut lupaukset petetään, vai onko kyse systeemistä, jota yhdessä pyöritetään, jokainen oman osansa aina sellaisenaan toistaen?
Todellisuudessa tilanne salissa, lavalla ja yleisössä oli aivan selvä. Jokaiselle suomalaiselle oli kristallinkirkasta, että seuraavalla hallituskaudella jaetaan vain niukkuutta ja vähennyksiä. Kuoppa on syvä, syvenee vieläkin ja saamme olla erittäin tyytyväisiä, jos seuraavat vaalit 4v. päästä eivät enää ole “lamavaalit”. Kuten aina, koulut ovat leikkauslistalla jo ihan siksi, että SoTen jälkeen koulutus on suurimpia menoeriä. Seuraavalla hallituskaudella on sattuneesta syystä myös merkittäviä rahoituspaineita puolustusministeriön hallinnonalalla, joka entisestään ahdistaa muita excel-sarakkeita.
Toki, on olemassa niitä, jotka kiistävät ilmastomuutoksen, tai vaikka 2. maailman sodan kamalimpien asioiden tapahtumisen. Joten on ihan loogista, että on myös niitä, jotka väittävät, että talouden kriisi ei ole niin syvä kuin väitetään ja että kohtahan tämä suhdanne tästä kääntyy ja kassa on taas pullollaan. Mutta jos nyt – for arguments sake – leikitään, että kaikki poliitikot syvällä mielessään tietäsivät, että tulevalla hallituskaudella ei selvitä ilman leikkauksia: Poliittisen pelin logiikan kannalta, itsekkäistä lähtökohdista koulutuksesta leikkaaminen on vain fiksua ja loogista. Koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ovat luontojaan abstrakteja. Ainoat, jotka kärsivät koulutuksen leikkauksista tässä ja nyt, ovat irtisanotut opettajat ja jäljelle jäävät opettajat, joiden “nyt vaan pitää taas jaksaa vähän enemmän”.
Koulutuksen leikkauksen seuraukset realisoituvat ”sitten joskus” huonompana tulevaisuutena. Usein ensimmäisenä leikataan vieläpä ne ”rönsyt” perustehtävän ulkopuolelta, eli etsivä nuorisotyö, syrjäytymisen ehkäisy, yhteisöllisyys ja huonommin pärjäävien tukipalvelut. Kun nykyiset lapset ovat sitten joskus huonommin pärjääviä aikuisia, ei syyllistä enää kiistattomasti voi jäljittää meidän ensi syksyn poliitikkoihin. Lapset eivät äänestä ja aikuiseksi kasvettuaan heillä kiinnostaa jo ihan muut asiat. Sitten tulevaisuudessa kun tavara on tuulettimessa, on remmissä jo ihan eri poliitikot, jotka voivat syyttää 20 vuotta sitten tehtyjä päätöksiä, vaikka paljon todennäköisemmin silloinkin keksitään ihan uudet hyvät syyt. Koulutuksesta leikkaaminen on siis poliitikolle turvallista puuhaa oman ja puolueen edun kannalta. Ja jos joku tässä rientää sanomaan, että “siksi onkin tärkeää ettei leikata, vaan rahoitetaan homma velalla”, niin ei sekään hurskastelu oikein toimi, jos argumenttina on lasten turvatumpi tulevaisuus, paitsi niille, jotka ovat topakasti vaalipäissään – tässä ja nyt.
Edellinen lama, traagisista yksilökohtaloista huolimatta oli logiikaltaan helpompi. Se oli rahoitus- ja suhdannelama, jota vahvisti Neuvostoliiton kaupan loppuminen. Nykyinen matala lasku syvään kuoppaan on jatkunut jo kohta seitsemän vuotta. Se on yhtä pitkä aika, kuin edellisen laman ensimmäisistä aavistuksista 80-luvulta oli seuraavan nousukauden hyvään alkuun yli 90-luvun puolivälin. Nyt ei loppua näy, koska kaikki on mennyt uusiksi. Paitsi ajattelu.
Jokainen uskottavuutta ja johtajuutta itselleen tavoitteleva poliitikko tai järjestöjohtaja on jo jossain vaiheessa viime vuotta sanonut, että “Puheet saavat nyt riittää, nyt tarvitaan tekoja”. Tai että “On aika kääriä hihat ja alkaa töihin”. Kukaan ei vaan oikein tiedä, että mitä töitä nyt aletaan tehdä? Paitsi jos lauseiden sanojilta kysytään, niin hihojen kääriminen tarkoittaa entistä vimmaisempaa saavutettujen etujen ja asemien puolustamista, entistä yksisilmäisempää politiikkaa ja mustavalkoisia äänenpainoja. Sitähän se tekeminen tuntuu olevan. Jokainen on entistä vahvemmin sitä mieltä, että kompromisseja vaaditaan muilta, “mutta ei meiltä” ja ”nyt on erityisen tärkeää palata perustehtävämme ääreen, puolustamaan olevassa olevaa, uhkaavaa muutosta vastaan.”
Tietysti jäsenet toisaalta arvostavat sitä, että akuuteissa asioissa oma järjestö osaa pistää kovan kovaa vastaan, mutta samaan aikaan ongelma esim. opettajien kanssa on se, että kun ne ei ole tyhmiä. Varsin moni opettaja ymmärtää sen, että pelkkä “EI!” ei meitä pelasta, vaan että pitäisi olla joku ihan konkreettinen näkemys siitä, että mikä näistä tunneleista valitaan, johon yhdessä lähdetään päättäväisenä kulkemaan ja toivotaan, että valittua tuli se, jonka päästä sitten joskus ehkä kajastaa se valo. Se valinta pitäisi tehdä tavoitellusta lopputulemasta käsin, eikä sen mukaan mikä tunneli vaikuttaa siltä, että ”juuri meidän jäsenemme voivat kulkea siellä pisimpään, ennen kuin tunneli loppuukin seinään.”
Suuri paradoksi on se, että monen etujärjestöjohtajan oma näkemys “uskottavasta johtajasta” on se, joka lyö lujiten nyrkkiä pöytään nykyisen säilyttämisen puolesta. Paradoksi tuntuu lähes traagiselta, kun kyseessä on opiskelijajärjestöjohtaja, joka on suorittamassa agitoinnin näyttötutkintoa tulevaa järjestö-/poliittista uraansa varten. Ja kiistatta, monen järjestön kokenut, vuosia tehtävissään istunut luottamusjohto ajattelee ihan samoin. Liian muutosmyönteinen tai tulevaisuusnäkemyksellinen johtaja roudattaisiin niskasta pihalle. Sitten on järjestöjä, joissa jäsenistö ei ole tyhmiä lampaita, vaan mukana on huomattavissa määrin oikeasti ajattelevia ja ymmärtäviä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät omaksu mielipiteitään liiton lehdestä ja joilla vähän nolottaa taputtaa agitoinnille liiton tilaisuuksissa, mutta he eivät saa sanottua asiaa ääneen, kuin vasta kotona puolisolleen.
Tämä pätee myös opiskelijajärjestöissä, joissa jo ihan oletuksena pitäisi pystyä katsomaan jäsenistön elämää pidemmässä juoksussa, kuin pelkästään akuuttina opiskeluaikaisena toimeentulona. Tällaisessa tilanteessa on uhkana, että johtavat toimihenkilöt ja pitkän linjan luottamuspäättäjät erkaantuvat isosta osasta jäsenistön näkemyksiä. Ehkä todellisuudessa uskottavuus saattaisikin olla sillä, joka uskaltaa tehdä päätöksiä, jotka vievät vaaran, epävarmuuden ja pimeyden kautta parempaan. Ei siis pelkästään jäsenkunnan turvatumpaan lyhyen tähtäimen asemaan, vaan ennen kaikkea parempaan Suomeen, joka menestyy kaikkinensa paremmin.
Opettajien ammattijärjestö OAJ oli tässä vain esimerkkinä, koska he perinteisesti avaavat vaalipaneelikauden Educassa. Valitettavasti Suomi on tulevana keväänä pullollaan vastaavia tilaisuuksia, kun jokainen perinteikäs edunvalvoja järjestää vuorollaan omansa. Ja nämä järjestäjät on se porukka, joka nykyjärjestelmän mukaisesti hyvin pitkälti päättää mikä tunneli valitaan, vai jäädäänkö ihan vaan tähän odottelemaan.
Poliittinen järjestelmä, kuten järjestöjohtaminenkin perustuu sen illuusion ylläpitämiseen, että ”suuri johtajamme tietää mikä on oikea vastaus.” Todellisuudessa varmoja vastauksia ei ole, kukaan ei tiedä. Pelottavan suurilta osin tulevaisuus on siis uskon asia. Mutta aina joskus, se mihin uskoo – voi muuttua todeksi. Jos me haluamme, että tulevaisuutemme on erilainen kuin millaiseksi se nyt näyttäisi muodostuvan, meidän pitää muuttaa sitä mitä teemme. Ennen kuin tekojaan voi muuttaa, pitää myöntää että vanha tapa ajatella ja tehdä, ei ehkä sittenkään ollut se ainoa oikea. Ja se on aina se vaikein rasti.
@petrirajaniemi
(Kirjoitus on pääosin julkaistu Facebook-päivityksenä 25. tammikuuta 2015)
