Suomen tilanne on niin kiharainen, että tulevaisuuden suhteen ei ole olemassa varmoja vastauksia – on vain parhaita arvauksia. Näitä arvauksia tehdään tällä hetkellä hallitusneuvotteluissa Smolnassa. Arvausten jälkeen jäljelle jää syvää toivoa siitä, että historia osoittaa päätökset oikeiksi. Toki moni kertoo tietävänsä varmaksi mikä maalle on oikein ja mitä pitäisi tehdä – mutta ei ne oikeasti tiedä. Sen tiedän varmaksi, että hallitusneuvotteluihin osallistuvat ovat vilpittömiä hyvissä aikomuksissaan. Mutta jos kompassi ottaa suuntansa entisestä maailmasta, tilanne ei ole hyvä. Jari Tervo sanoi YLE kolumnissa ”Suomi on jo helvetissä”. Vanha totuus sanoo, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo että yleisen hyvinvointimme turvaaminen ja kansantaloutemme pystyssä pysyminen vaativat tässä tilanteessa ja lähivuosina lisää rahaa. Koska kotimarkkinoilla oikeastaan siirrämme vain rahoja vuorotellen toistemme taskuihin, niin talous voi kasvaa vain, jos saamme maahan lisää rahaa rajojemme ulkopuolelta. Eli että suomalaiset vievät tavaroita, tai palveluita tai kaikkea digitaalista ulkomaanelävien ostettavaksi ja tuovat rahat sitten kotiin (tai että ulkomaan elävät tulevat tänne ja tuovat rahaa tullessaan).

Näiden kahden edellä mainitun seikan uskon olevan melko yleisesti hyväksyttyjä totuuksia. Tästä eteenpäin kirjoitettu on omaa pohdintaa ja havainnollistuksia siitä miten asian näen ja mistä olen huolissani. Älä siis lue totuutena, vaan korkeintaan ajattelemisen ja selvittämisen arvoisina asioina.

Päätöksenteon kriisi

Se mistä Suomessa on viime vuosina puhuttu politiikan kriisinä on hyvin vahvasti myös järjestöjen kriisi. Koska päätöksiä tekevät poliitikot eivät faktana voi itse tietää kaikkea siitä mikä meidät pelastaisi – he luonnollisestikin kääntyvät silloin alakohtaisen asiantuntemuksen puoleen.

Asiantuntemus, johon päättäjät luottavat on jaettu kolmeen osaan:

1) Ministeriön virkamiesten kokemus ja asiantuntemus, jonka heikkous on paitsi asioiden aika yksipuolinen tarkastelu oman hallinnon alan kautta, myös tietty irtaantuminen siitä maailmasta, joka tuolla ulkona on.

2) Tutkijoiden ja tieteentekijöiden asiantuntemus, jonka heikkous on päätelmien tekeminen historiassa toteutuneen perusteella. Kun asiat muuttuvat nopeasti tiede ei aina pysy perässä, vaan pystyy kertomaan meille tutkitusti ”mitä päätöksiä olisi pitänyt tehdä aiemmin”. Toki aiempi toteuma kertoo paljon ennakointitietoa siitä mitä tulevaisuudessa voi olla tulemassa, JOS tulossa ei ole mitään uutta ja ennen kokematonta.

3) Järjestösektorin, eli korporaatioiden asiantuntemus.

Korporaatiodilemma

Järjestösektorin toimijoiden tehtävä ei ole hakea Suomelle objektiivista kokonaisetua, vaikka niin toki sanotaan. Todellisuudessa aina lopulta tärkein kantoihin ja neuvoihin vaikuttava seikka on oman jäsenistön lyhyen ja keskipitkän tähtäimen etu. Tämä siksi, että se sanotaan jokaisen järjestön sääntöjen 2. pykälässä ja siksi, että järjestöjen johto ja sen luottamuspäättäjät tarvitsevat henkensä pitimiksi näkyviä voittoja jäsenistön puolesta. Mieluusti vieläpä ennen seuraavaa liittokokousta, tai omaa eläkkeelle jäämistä. Yritysjärjestöjen päättäjät ovat ay-liikkeen lailla talutusnuorassa, jota pitelee heidän oma oletuksensa siitä mikä on ”kentän ääni”.

Tapauksesta riippuen, kentän ääni voi olla joku ”Kymeenlaakson vahva mies” joka soittaa liiton toimistolle ja haukkuu päättäjät pystyyn, tai se voi olla työryhmä tai järjestön hallitus, johon osallistuu kymmenen vanhaa miestä, jotka ovat olleet järjestön kovassa ytimessä jo kymmenen pitkää vuotta ja tavanneet jäsenistöä lähinnä risteilyllä VIP-tiloista poistuessaan. Melkeinpä pahimmillaan järjestöjen ”kentän ääni” on tilanteessa, jossa vain pieni osa toimialalta kuuluu järjestöön ja vain pieni osa jäsenistä on missään tekemisissä järjestön kanssa. Silloin päästään tilanteeseen, jossa entisten totuuksien ja vuosikausien mittaisten tavoitteiden mukaan kerrotaan mielipiteitä, joiden ilmoitetaan olevan koko toimialan yhteinen, vankkumaton mielipide – vaikka maailma ja jäsenistö ympärillä olisi jo muuttunut monta kertaa.

Yrittäjyyttä edistämässä

Uuteen hallitukseen valitut puolueet ovat kaikki ilmoittautuneet yrittäjyyden ja yrittäjien tukipuolueeksi. Vaan minkälaisesta yrittäjyydestä on kyse? Poliitikkojen puheissa yrittäjyys käsitetään ikään kuin yhtenä autuaaksi tekevänä kokonaisuutena. On aivan totta, että yrittäjyys on yksilön, työllisyyden hoidon ja kotimarkkinoiden kannalta tavoittelemisen arvoinen asia – koska yritteliäs ja uuttera pitää olla. Mutta jos asiaa katsoo vain kansantalouden kasvun näkökulmasta, niin sävyjä tulee lisää.

Ennen vaaleja poliitikot ovat kiinnostuneita vain kahdesta yritysryhmästä, eli mikroyrityksistä, joissa on se 400 000 äänestäjää, jos puolisot ja ex-puolisotkin lasketaan ”yrittäjämyönteisiä äänestäviin”. Toinen ryhmä on perinteiset suuret teollisuusyritykset, joissa työntekijöitä ja äänestäjiä on tätäkin enemmän. Paljon ihmisiä, paljon äänestäjiä – eli politiikassa tosi tärkeä juttu.

Jos poliitikot katsovat yrittäjyyttä näiden vanhojen ja perinteisten lasien läpi, eivätkä järjestöt pysty, uskalla tai halua korjata tuota kuvaa (koska ”kentän ääni”), niin päätös vääristyy. Samalla tavalla, kuin ay-liike on kyvytön näkemään epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden työelämässä ja osana oman jäsenistön edunvalvontaa, myös elinkeinoelämän oikeus puhua yrittäjyyden puolesta voi rapautua. Pahinta mitä järjestölle voi tapahtua on, että sen eniten tulevaisuutta edessään pitävät jäsenet ajattelevat ”Tämä järjestö ei ymmärrä yhtään sitä elämää, jota me elämme.” Jos moinen tilanne toteutuisi, niin suomalainen politiikka olisi heikoilla jäillä matkalla tulevaisuuteen.

Mikä voisi pelastaa kasvun?

Jos se kansantalouden kannalta tärkein juttu oli ulkomaan rahan saanti ja kokonaan uusi kasvu, niin kummallakaan, mikroyrityksillä tai perinteisillä suurteollisuusyrityksillä, ei ole aiheeseen kovin paljoa annettavaa. Mikroyritykset eivät vie ulkomaille kuin ehkä osan yrittäjän eläkerahoista ja teollisuusyritykset taas eivät enää merkittävissä määrin investoi tänne tai työllistä uusia ihmisiä Suomessa. Äänekosken sellutehtaan investointi on a) poikkeustapaus b) työllistää tehtaalla rakennusvaiheen jälkeen vähän yli 200 ihmistä enemmän, kuin nykyisin.

Oikeastaan on niin, että on ihan sama kuinka paljon perinteinen suurteollisuus Suomeen investoisi, se ei maailman, liiketoiminnan, valmistuksen ja työmarkkinoiden muutoksen myötä enää muutu suomalaisiksi työpaikoiksi niin kuin ennen. Provosoiden voisi sanoa, että tavoite 200 000 uudesta työpaikasta edellyttäisi tuhatta uutta 1,2 miljardin euron tuotantolaitosta, joista siis tämä yksikin oli poikkeus (tähän asti). Todella isoissa firmoissa henkilöstö on jossain, missä sen on edullista olla, täysin riippumatta missä maassa tämä tapahtuu.

Saksaa käytetään Suomessa kovin usein esimerkkimaana, varsinkin taloudessa. Saksassakin on varsin suuria ja taloudellisesti merkittäviä yrityksiä, kuten vaikkapa Siemens, tai teollisuuden aloja, kuten esim. autoteollisuus. Saksan talouden vahvuus, kasvu ja turvallisuus perustuu kuitenkin siihen, että vientiteollisuuden munat on hajautettu tuhansiin koreihin, eli kasvuhakuisiin ja kasvukykyisiin keskisuuriin yrityksiin. Nämä ”Mittelstand” yritykset tekevät Saksan talouden tuloksesta yhteen laskettuna monin verroin suuremman siivun, kuin suurimmat teollisuusyritykset.

Pitkälti historiallisista syistä ”Mittelstand” puuttuu Suomesta taloudellisena voimana. Ja koska meillä ei ole tästä sektorista tarpeellista kokemusta yhteiskunnan kannalta, meillä ei välttämättä ole myöskään kykyä nähdä sen arvoa ja tarpeita – silloin kun ne eroavat muista. Maan tulevaisuuden kannalta ei siis ole tärkeintä, että mahdollisimman moni suomalainen alkaa yrittäjäksi, eikä se, että mahdollisimman moni, pieni palvelualan yritys palkkaa ensimmäisen työntekijänsä – vaan se syntyykö Suomeen tarpeeksi suuri menestyvä, kansainvälinen ja kasvuhaluinen keskisuurten yritysten joukko.

On todella jees, että ihmiset saisivat pien- ja mikroyrityksistä töitä, mutta miljoonia se ei tähän maahan tuo rajojemme ulkopuolelta. Vastaus ei myöskään ole se, että meidän 10 suurinta pörssiyritystä petraisivat vähän tulostaan. Ainoa millä on todellista merkitystä uuden kasvun kannalta on, että mahdollisimman moni niistä tuhansista yli 50 henkeä työllistävistä yrityksistä päättäisi uskaltaa kasvaa.

Start up-puuhastelua

Mikroyritysten joukossa on kuitenkin yksi, kasvun kannalta hyvin merkittävä ryhmä, eli start up yritykset. Pieniä ”all in”-ajatuksella eteenpäin vietäviä yrityksiä, jotka kaikki tähtäävät mahdollisimman nopeaan kansainväliseen kasvuun. Tässä pelissä n. 90% yrityksistä kuolee nopeasti pois, mutta sen 10% sisältämä potentiaali on tälle maalle valtavan suuri. Niiden yritysten joukosta ovat nousseet ja nousevat ne tulevat suuryritykset, joiden kivijalka on tehty tämän päivän materiaaleista.

Hallitusneuvotteluissa on mukana monta näkemystä start up toimintaan. Yhteinen näkemys on varmasti siitä, että julkisuuteen pitää puhua kauniita asioita start uppien merkityksestä, Suomen noususta, tulevaisuudesta jne. Mutta monen poliitikon mielessä start uppien merkitys on alisteinen olemassa olevalle ”oikealle” teollisuudelle. Eli ”pojat voi puuhastella – mikä on kiva juttu – mutta sillä aikaa meidän isojen miesten pitää keskittyä turvaamaan teollisuutta.”

Yksinkertainen kysymys tulevaisuutta pohtiville on: Uskotko sinä, että Suomi on tulevaisuudessa valmistavan perusteollisuuden supervalta? Jos et usko, niin kannattaisiko alkaa jo miettiä jotain korvaavaa tilalle?

Hyvä esimerkki start uppien tarpeesta ja sen suhteesta tehtäviin päätöksiin on maahanmuutto. Kun julkisuudessa puhutaan työperäisen maahanmuuton tarveharkinnan poistamisesta, hallituspöydässä istuu ihmisiä, jotka ajattelevat että ”nyt ne mamut vie suomalaisten siivoojien työpaikat maaseudullakin”. Start uppien näkökulmasta tilanne on hieman toinen. Suurimmat menestystarinat syntyvät, kun maailman parhaat aivot kokoontuvat sinne, missä niillä on mahdollisuus loistaa. Googlen perustaja Sergey Brin on venäläinen maahanmuuttaja, kaikkien alojen re:think master Elon Musk on mamu Afrikasta, jopa Steve I Suuri loi Applen toisen polven maahanmuuttajana, syyrialaisen tarjoilijan poikana.

Kasvuyrityksiä rakennettaessa parhaiden aivojen kansallisuus ei saisi olla mikään kysymys eikä tekijä rekrytointiprosessissa. Jos se on hyvä ja se haluaa tulla meidän maahan ja meidän firmaan rakentamaan menestystä itselleen ja muille, niin by god – kuka on se, joka sanoo, että ”sori nyt vaan, tarveharkinnan mukaan meillä on kotimaisiakin koodereita työttömänä.” Yrittäjyysmyönteinen, mutta asiaa ymmärtämätön ja kompromissia etsivä hallitus voisi tällaisen päätöksen tehdäkin.

Kasvun mahdollistamiseksi olisi hyvä käydä läpi muutama ajatus:

1) Yritykset, joilla ei ole mielenkiintoa kasvaa, eikä kasvun edellytyksiä pitää vapauttaa jatkuvasta paineesta kasvaa, kasvaa, kasvaa.

2) Yrityksiä, joilla on mielenkiintoa, mutta ei mahdollisuuksia pitäisi auttaa löytämään uusia mahdollisuuksia. Se edellyttää ajattelun muuttamista, joka edellyttää vanhoista tutuista ja turvallisista totuuksista luopumista. Tämä porukka tarvitsee eniten ulkopuolista interventiota, koska kukaan ei näe itsessään kaikkia mahdollisuuksia. Uusien rahojen ja työpaikkojen avain voi olla sivulauseessa ”ooks te koskaan ajatellu, että teidän kannattais…”

3) Yritykset, joilla olisi mahdollisuuksia, mutta ei kiinnostusta pitäisi saada kiinnostumaan. Motiiveja tyytyä paikoilleen on yhtä monta kuin yrityksiä. ”Pärjätään näinkin, ei jaksa enää tässä vaiheessa, mitä me muka tehtäis, kukapa meiltä ostais, digitaalisuus on niin kovin vaikeaa, ei ole resursseja, aikaa”  jne. jne.

Itse-epäilyksen rima pitää saada tältä porukalta reilusti alaspäin ja silloin tärkeää on ”vertaistuki”. Kulttuurityötä, ”valistusta”, vertaisoppimista, sukupolven- ja omistajanvaihdoksia osaaviin, uskaliaisiin ja nälkäisiin käsiin. Liiketoiminnallisesti ehdottoman uskottavaa ja kokemuspohjaista tukea niiltä, jotka voivat kertoa miten temppu tehtiin tämän päivän maailmassa. Ja näiden tukijoiden ei edes tarvitse olla suomalaisia. Kysykää Ruotsista apua – ”Finlands sak är vår.”

4) Nykyään pitäisi jo olla itsestään selvyys, että ne yritykset joilla on sekä edellytykset, että mielenkiinto kasvuun pitää kokonaan vapauttaa esteistä. Poistettava on kaikki sellaiset, jotka estävät tai globaalissa kilpailussa hidastamalla vammauttavat kasvun, kansainvälisyyden, menestyksen, vaurauden, työpaikat ja verot (kyllä, ihmiset ja ympäristö huomioiden). Se mahdottomin toive tuntuu olevan, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset luottaisivat edes vähän enemmän suomalaisiin yrityksiin.

5) Menestyvän joukkueen juniorityötä ei saa unohtaa. Liiketoiminnassa juniorityö tehdään kouluissa, korkeakouluissa ja yliopistoissa – kaikkialla siellä missä kasvatetaan tämän maan henkistä ja osaamispääomaa, joka muuttuu osaltansa rahaksi ja työpaikoiksi sitten joskus.

6) Vanha ajattelu pitää rikkoa kokonaan ja itkeä ne nostalgiaitkut kerralla pois. Mitään todellista uutta ei synny niin kauan kuin toimitalojen ylimmissä kerroksissa pidetään kiinni vanhoista totuuksista sen suhteen minkälaisessa maailmassa elämme. Kuka on se taho, joka uskottavasti voi puhua siitä mitä kasvuyritykset kaipaavat menestyäkseen?

Yksiselitteisesti pelkään sitä, että hallitusneuvottelijoiden ”tunnissa saavutettu yhteinen tilannekuva” perustuu vanhan maailman äänenpainoihin. Ja silloin kasvu voi jäädä saavuttamatta ja koska koko korttitalo on rakennettu kasvun päälle, yhteinen etu jää saavuttamatta.

Keskisuurten puolesta

Suomesta puuttuu kaksi keskeistä edunvalvojaa. Kasvuhakuisilla, keskisuurilla yrityksillä EI OLE ensisijaista edunvalvojaa, joka kertoisi päättäjille mitä tarvitaan. Pienillä yrityksillä ja yrittäjillä on omansa ja suurteollisuudella on omansa ja ne molemmat varmasti huolehtivat MYÖS kasvuhaluisista keskisuurista yrityksistä – mutta sellaista tahoa ei ole, jonka ensisijainen ja ainoa tehtävä olisi parantaa sen yritysryhmän toimintaedellytyksiä, joka ainoana voi tuoda viennin kasvun, pelastaa meidät ja saattaa ”Saksan uralle”.

Ongelmallista tämä on erityisesti silloin, kun kasvuyritysten ja pienyrittäjien tarpeet eivät olekaan samat, tai keskisuurten ja suuryritysten prioriteetit eroavat suuresti. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa arvonlisävero. Kaikista veroista ALV tuottaa valtion kassaan eniten rahaa. Tuloveroja ja muita yritysveroja voisi laskea aika merkittävästikin, jos arvonlisäveroa ”nostaisi ihan vähän”. Suuremmille yrityksille muut yritysverot ovat tärkeitä, mutta pienille yrityksille ALV:n nosto aiheuttaa todellisia ongelmia, koska joko hinnat nousevat ja asiakkaat vähenevät, tai pienyrittäjä ei nosta hintoja, vaan maksaa valtiolle enemmän omasta tilistään.

Kyse on marssijärjestyksestä, eli mikä on valtion kannalta panos-tuotto suhteeltaan paras ja tärkein kohde tuettavaksi? Potentiaalisesti katastrofaalista on jos poliitikko ei uskalla tehdä omalta kannaltaan epäedullisia päätöksiä. Jos ALV:tä nostetaan 2%, niin eduskunnan väistötilojen edessä on iso ja todella äänekäs mielenosoitus, #someraivo yltyy ja poliitikko ei uskalla enää avata omaa kirjepostiaan.

Jos taas kasvun edellytyksiä leikataan, muutaman etujärjestökalakaverin lisäksi kukaan ei sano mitään, kukaan ei huomaa mitään – kasvu jää vain saavuttamatta ja maa kuihtuu hiljalleen pois. Mitäpä luulette poliitikon valitsevan?

Tulevaisuus tarvitsee edunvalvojan

Toinen edunvalvoja, joka maahan tarvittaisiin on uuden teknologian edistäjä. Maailma liikkuu nyt teknologian kannalta valtavaa vauhtia. Energian tuotanto ja varastointi, uudet materiaalit, verkon mahdollisuudet, valmistustekniikan mullistukset, singulariteetin jatkuva odotus jne. muuttavat kaikki maiden ja yritysten toimintaympäristöä kerralla nopeammin kuin mikään sitten höyrykoneen. Ja höyrykoneesta poiketen teknologia ei enää liiku ”pikkuhiljaa”, vaan se tulee globaalisti käyttöön kertarysäyksellä.

Olin itse aikoinaan ensimmäisenä kertomassa Taksiliiton hallitukselle taksipalvelu Uberin uudelleen lanseerauksesta Austinin SXSW:ssä. Kuulijakunnan nauru lähes kaikui vielä neukkarissa, kun Hesari jo soitti liittoon kommenttia asiaan. Alle vuosi tuon jälkeen Uber rekrysi jo Helsingissä. Ja Uber on vielä hyvin pientä verrattuna em. isoihin perusteknologian muutoksiin.

Suomessa uusi teknologia tarkoittaa sitä, että Trafi tekee nelikoptereiden lennättämisestä luvanvaraista, tai Risto Linturi et. al. ansiokkaasti joukkoistaa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle raportin keskeisistä uusista teknologioista, jotka merkitään tiedoksi. Asian ottaa sitten ajaakseen joku aktiivinen kansanedustaja, joka mahdollisesti jo tippui näissä vaaleissa, tai ei mahtunut enää uuden eduskunnan tulevaisuusvaliokuntaan.

Suomi tarvitsee tahon, joka kouluttaa yrityksiä, järjestöjä, viranomaisia ja poliitikoita niistä mahdollisuuksista, joita teknologian muutos tuo suomalaiselle yhteiskunnalle , yrityksille ja ihmisille – kaikille jotka ovat tulevaisuudesta kiinnostuneita. Se ei saa olla virasto, sillä ei saa olla omaa järjestöviiriä ja öljyvärimuotokuvia aulassa, vaan löyhästi organisoitu, asialleen omistautunut ja hyvin laaja verkosto ihmisiä.

Verkosto tuottaa tietoa yhteen paikkaan, jossa se asiantuntevasti ja nopeasti analysoidaan ja tuotetaan tavallisten ihmisten, yrittäjien ja päättäjien ymmärtämään muotoon. Ja kuten aina edunvalvonnassa, tämänkin porukan pitää olla tulisieluinen tulevaisuuden puolustaja, joka ei päästä sääntelypäättäjiä ja poliitikkoja vain sillä, että ”selvitellään asiaa”.

Lopulta

Olen useampaan otteeseen puhunut siitä, että ei ongelma Suomessa ole riskinottaminen, vaan vastuun kantamisen puute. Suomalainen johtajuus on sitä, että sinivalkoinen kyynel silmässä nostetaan kättä lippaan, kun kaveri leikkaa sote-määrärahoja. Jostain olisi nyt löydyttävä poliittista johtajuutta tehdä asiat toisin, kokeilla ja omata valmius myös kantaa vastuu tehdyistä päätöksistä. Sipilän asenne ”MINÄ päätin, että näin tehdään” oli hyvä alku ja jos Sipilä päättäisi soveltaa samaa toimintamallia kokonaan uudenlaiseen tekemiseen – maailmassa, joka on kohta ihan erilainen – niin saatan antaa isotkin aplodit. Kunhan muistavat, että leikkaaminen on eri asia kuin uudistus, vaikka molempia vastustetaankin.

Sipilä, Soini ja Stubb kertoivat tänään, että hallitusneuvotteluissa on sovittu, että uusi hallitus alkaa rohkeasti toteuttamaan muutoksia Suomessa. Vilpittömästi toivon, että tällä ei tarkoiteta sitä mitä nyt ”on mahdollista tehdä, kun Sosiaalidemokraatit ei ole hallituksessa”, vaan jotain mikä pysyvästi muuttaa sitä miten Suomessa on tehty politiikkaa ja mitä sillä voidaan saada aikaan. Ei etuja turvaten ja asioita säilyttäen, vaan aidosti päättäen mitä pitää tehdä toisin, jotta meillä on tulevaisuus.

Tässä tilanteessa Sipilään kohdistuvat odotukset ovat vähintäänkin obamaaniset. Mutta Juha on ihminen siinä missä muutkin. Lihaa, verta ja kaikista eniten tunteita, joiden pohjalta ne järkevät päätökset tehdään. Kovimman painin Sipilä joutuu käymään itsensä kanssa, kun pohtii ketä kuuntelee ja mihin suuntaan maata lähdetään viemään. Luottaako taustavaikuttajien värittyneeseen tietoon ja mahdollisuuteen sanoa Rinteen lailla, että: ”Teimme kuten porukka päätti,” joten vastuu ei ole meidän vaan kaikkien?

Vai ottaisiko sittenkin riskin omiensa silmissä ja tekisi niin kuin aiemmin ei ole tehty? Jotain sellaista, josta voisi tulla sanomista. Että sitten kun kuherruskuukauden jälkeen kentän ääni kohisee korvissa ja sumentaa silmiä – jaksaa edelleen muistaa, että jos sanomista ei tule, niin mikään ei muutu.

 

Jaa: