Pikkupoikana Rovaniemellä tärkeä osa meidän perheen jouluaaton perinnettä oli, että me lapset päästiin isän kanssa joulukirkkoon ja äiti sai kotona rauhassa kattaa pöydän. Tunnelma oli kyllä hyvä, mutta sisällöstä ei pikkupoika paljoa ymmärtänyt. Iso osa ajasta meni tuijottaessa Rovaniemen kirkon valtavan kokoista alttarifreskoa. Freskon nimi on Elämän lähde.
Kuvassa elämän raskauttamat ja tarvitsevat ihmiset vaeltavat erämaan halki tunturilähteelle juodakseen siitä. Ympäristö on karu. Kylmä talvi ympärillä ja sudet vaanivat. Kuvassa on tehty selväksi, ettei elämän lähde kuulu kaikille, vaan osa ihmisistä keskittyy tappelemaan, eivätkä välitä elämän lähteestä, eikä elämän lähde heistä.
Olot Suomessa ovat varsin karut. Lama-sanaa on jo alettu käyttää, kuluneen ”taantuman” sijaan. Jokaiselle, niin päättäjälle, kansalaiselle, kuin yrittäjälle tai yritysjohtajalle on selvää, että entinen auvo on ohi, suunta on kohti vielä kovempia aikoja. Aikojen kovuus ei sinänsä ole koskaan pelottanut suomalaisia. Yksilöt ja yhteisöt ovat sukupolvi kerrallaan oppineet, että välillä pistetään leipään puolet petäjäistä ja että silläkin saa mahansa täyteen. Jokainen sanoo vuorollaan, että ”Nyt on aika kääriä hihat ja alkaa töihin”. Kun hihat on kääritty, onkin edessä todellinen ongelma, eli kysymys siitä mitäs nyt sitten aletaan tekemään?
Monelle ihmiselle ja suuryritykselle, tai kunnalle on vaikeaa löytää nykyisestä maailmasta itselleen roolia, suuntaa tai reittiä, jota kautta pääsee nousevan käyrän kyytiin ja pystyy turvaamaan oman tulevaisuutensa. Seurauksena on semi-lamaannus ja yleinen neuvottomuus, jossa on halua ja energiaa tehdä, muttei kykyä saada aikaan. Samalla on selvää, että jos en saa itseäni liikkeelle, niin ympärillä leijuva synkkyys imee meidätkin kohta sisäänsä.
Kaiken sen mustan keskellä paistaa Pasilan valo. Yli 10 000 ihmistä kokoontuu Messukeskukseen. Heitä kaikkia yhdistää selkeä suunta, tiedossa oleva reitti ja kirkas näkemys omasta roolista ja tekemisestä – eli siitä miten tältä suolta päästään pois. Mutta sen tiedon lähteelle ei olekaan pääsyä kaikilla. Slushin järjestämisen tarina on julkisuuteen kirjoitettu pyyteettömänä ja voittotavoittelemattomana puoli-hyväntekeväisyytenä, josta kerätään korkeintaan nimellinen maksu. Nyt ollaan tilanteessa, jossa pienetkin start upit saavat pulittaa viisinumeroisia summia pääsystä standillään elämän äärelle ja yksittäiset osallistujatkin satasia tai tonneja. Miksi se on ongelma?
Noususuhdanteessa, voimansa tunnossa tuo ei olisi mikään ongelma. Jokainen ymmärtää, että elämme markkinataloudessa, jossa tapahtuman järjestäminen maksaa maltaita, vaikka sillä ei voittoa pyrkisikään tekemään. Kulut pitää kattaa ja tapahtumalle pitää lunastaa myös mahdollisuus kasvaa edelleen. Kukaan ei kiistä Slushin toimijoiden oikeutta tehdä kysynnän ja tarjonnan lakien puitteissa ihan niin kuin itse haluavat. Slushin hinnoitteluhan on jopa maltillinen, vertaa sitä mihin tahansa muuhun liike-elämäntilaisuuteen, joita tässä maassa järjestetään.
Miksi siis samat ihmiset tai yritykset, jotka vielä kaksi vuotta sitten saattoivat hymyillen maksaa kaksi kertaa kovempia maksuja tilaisuudesta, jossa pääsi katsomaan asiantuntijan kalvosulkeisia Hyvinkään Sveitsiin ovat nyt nyreinä hinnoittelusta? Koska maailma ympärillä on muuttunut. Kun aurinko paistaa, niin ulkonakin viihtyy – mutta kun pakkanen ympärillä kiristyy alkavat Messukeskuksen värikkäät valot kiinnostaa paljon enemmän.
Slush on tarinana kaunis ja kokonaisuutena arvioiden uskomattoman hieno juttu. Se on sankaritarina siitä, miten mahdollisuuksia luodaan perinteisten rakenteiden ulkopuolelta ja siitä miten tuoretta tapaa toimia ei voida enää seisottaa sivuraiteella, vaan se rakentaakin oman tapansa toimia ja tavoitella tulosta. Ja kaikki tämä on saavutettu samalla kun moni setämies tai toimittaja on sivussa toistellut sanoja ”nuoret”, ”sopimaton” tai ”puuhastelu”. Mutta menestys tuo vastuuta. Kun joku nousee underdogin asemasta leader of the packin paikalle, silloin mitataan herkkyyttä ymmärtää ihmistä ja yhteiskuntaa.
Toki pohjoismaisessa kulttuurissa aina ärsyttää, jos syntyy mielikuva siitä, että joku ”luulee ittestään liikoja”, mutta sen paheksunnan yleensä ansaitsee ihan vaan sillä, että tekee jotain. Slushin tapauksessa moni ihminen ja yritys voi ärsyyntyä siksi, että syntyy kuva uudesta toivosta, joka ”ei kuulukaan minulle”, koska olet jotenkin vääränlainen, köyhä, et ole tarpeeksi sexy tai liian vanha. Mielikuvallisesti on hankalaa, jos jollekin syntyy kokemus siitä, että ”Me seurattiin noita tienviittoja, joissa luki, että täältä alkaa Suomen uusi nousu ja tulevaisuus, mutta kun päästiin perille niin täällä onkin jotku paremman väen bileet ja portsari ajoi meidät pois.”
Itse menen tänään käymään Slushissa, koska tiedän, että tuo mielikuva ei oikeasti ole totta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö joku niin voisi tuntea ja jos tuntee, niin sille ihmiselle kokemus on totta. Sen muistan Rovaniemen joulukirkosta, että lähtökohtaisesti pelastus kuuluu kaikille. Mutta edelleen jatkan pohtimistani, miksi freskossa Jeesuksen pään ympärillä on tölkkiananaksen siivu?
