(Julkaistu 26.1.2015 Speakersforumin blogissa.)

 

19 vuotta sitten vuonna 1996 silloisessa Kuopion kauppaoppilaitoksessa vanhempi ammattikorkeakoulun vuosikurssi järjesti perinteisen muotinäytöksen opinnäytteenään. Koulun liikuntasaliin oltiin rakentamassa pitkää cat walkia, jolla mallien olisi määrä kävellä. Samana vuonna oli ilmestynyt kirja nimeltä Sisäinen sankari. Kirjaa en koskaan lukenut, mutta sen mukana Suomen seminaarilavoille ilmestyi itse julkkiskirjailija, joka puhui korkealentoisesti sankamikrofoni päässänsä. Hyppäsin itse siihen koulun cat walk-lavalle, kuljin sen päätyä kohti ja jotain naksahti ajatuksissa. Muistan tarkasti tunteen, joka oli sekoitus innostumista ja häpeää. Koin, että löysin jotain, mutta ajatus lavalle nousemisesta oli vaan liian nolo. Sanoin naurahtaen kavereille, että ”Eihän tästä puutu, kuin madonna-mikki, niin meitsi olis ihan Sarasvuo”.

 

Sitä seuraava 17 vuotta meni ihan muissa töissä. Minusta tuli aikuinen. Viisi vuotta sitten syntyi lapsi ja kohta toinenkin. Vuonna 2011 menin Jyväskylän Nordic Business Forumiin katsomaan Al Goren kuuluisia powerpoint-kalvoja. Mutta merkittävin hetki minulle oli tilaisuuden toisena päivänä, kun Ameriikan ihme, motivational speakereiden isä Les Brown puhui. Les itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta tähden vetäytyessä kesken kahden tunnin mittaista keikkaansa hetkeksi back stagelle virkistäytymää, lavalle nousi hänen side kick-esiintyjänsä Clifton Anderson. (Mies oli varustettu Disneyn Leijonakuninkasta karanneella äänellä, jonka karisma lähenteli maksimia, ennen kuin lipsahtaa hauskan puolelle.) Anderson kertoi, että hän ”oli aikoinaan tajunnut, että se mistä hän saa eniten kiitoksia, on se mistä hän tykkää eniten, on se missä hän on poikkeuksellisen hyvä.”

 

Andersonin sanoman perusteella aloin miettiä, että pitäisikö elämän suuntavalintojen pohjaksi ottaakin se ”mistä saat eniten kiitoksia”? Olin elänyt koko työurani lujasti uskoen siihen, että oma osaamiseni on organisaatiokehityksen ja johtamisen parissa, mutta nyt pohdin toisin. Aiempien töiden parissa oli tullut puhuttua monessa paikassa ja monenlaisista asioista ja kävin aina saamani palautteet huolella läpi oppiakseni lisää. Palautteiden mukaan sijoituin niissä pääsääntöisesti hyvin ja varsinkin avoimissa palautteissa kävi hyvin ilmi, että moni oli tykännyt esityksistä poikkeuksellisen paljon. Itse en ollut asiaa huomannut, vaan perisuomalaiseen tyyliin minua jäi pahasti kaivelemaan se sadan kiitettävän palautteen keskellä ollut yksi tai kaksi kielteistä palautetta. Kotona minulle oli jo useaan kertaan kerrottu ja rautalangasta väännetty, että ”Ymmärrätkö sinä Petri, että tuollaiset palautteet eivät ole normaaleja?!”

 

Uskalsin onneksi kyseenalaistaa itseni ja sen mitä olin tottunut ajattelemaan työstä, ihmisistä ja itsestäni. Huomasin, että todellisuudessa aiemmissa tehtävissäni kuvio oli ollut aina sama: haastavaan tilanteeseen mukaan, havainnointi ongelmasta, syvempi analyysi ja lopuksi asian ja ratkaisun esittäminen niin, että ihmiset sen ymmärsivät.

 

Kesällä 2013 olin toisen lapsen kanssa hoitovapaalla kotona, kun netissä tuli vastaan ilmoitus, että Turussa järjestetään on TEDxTurku-tapahtuman koe-esiintymiset. Uskaltauduin paikalle ja tulin valituksi. TED-formaatilla on puhujien keskuudessa aivan erityinen kaiku ja siksi itselle asetettava rima on todella korkealla. Joulukuussa 2013 olin ennen esitystä lähinnä paperipussiin hengittävä ihmishyytelö, joka vaelsi pitkin Logomon käytäviä kädet täristen. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa lavalla ihan omana itsenäni, enkä siis minkään organisaation tai yrityksen edustajana, suojassa tittelin tai logon takana. Päällä oli vain orastava luottamus omaan ajatukseen ja vahva kokemus siitä, että haluan jakaa tämän yleisön kanssa.

 

Esityksen jälkeen ajoin kotiin Helsinkiin, jossa vaimo ja lapset olivat jo menneet nukkumaan katsottuaan lähetyksen verkosta suorana. Keittiön pöydälle oli jätetty kukkakimppu, riisisuklaa-patukka ja illan aikana valmistuneet uudet villasukat. Niiden mukana oli lappu, jossa luki: ”Tervetuloa kotiin. Olen ylpeä sinusta”.

 

En koskaan palannut hoitovapaalta töihin. Tämän viikon torstaina, 29.1.2015 olen ehdolla Speakersforumin Vuoden puhuja-kilpailun Tulokas-sarjassa.

 

Edit: 23.2.2015. Vuoden puhuja-kisan tulokassarjan voitti koodauksen ja digiajan Kylli-täti, lastenkirjailija Linda Liukas. Nöyränä ja ilolla onnittelin voittajaa. Linda on ihan huippu.

 

Jaa: