(Oheinen kirjoitus on laadittu vastaukseksi Trainers’ House Oyj:n nettisivuilla 13.10.2014 julkaistuun blogitekstiin (Antti Kiukas))

 

Prologi

 

Seitsemännen luokan englannin tunnilla oli vieraana amerikkalaisia mormoneja. Natiivipuhujat olivat Rovaniemellä sen verran harvassa, että opettajat sallivat saarnamiesten käytön havainnollistamiseen. Englannin kielestä innostuneelle pikkupojalle ne olivat juhlapäiviä. Sijaisen nimilapussa luki Vahnin David. Se oli kirjoitusvirhe.

 

Tunnilla leikittiin leikkiä, jossa sai pisteen jos keksi mikä sijaisten sanoma suomen kielinen sana oli englanniksi ja toisen pisteen sai, jos keksi englannin kielen sanan, jota sijaiset eivät tienneet suomeksi. Istuin pitkään hiljaa, kunnes avasin suuni ja ainoana koko luokasta sain heti koko tuplan kiinni, eli tiesin mikä ”napa” on englanniksi, eivätkä mormonipojat tienneet mikä on ”wrist watch” suomeksi. Ajatuksissani olin onnistunut asiassa joka oli minulle tärkeä. Seuraava leikin sana oli ”karhunpesä”, jonka hyvässä flowssa tiesin olevan ”bear’s nest”. Ei se ollut. Oli ”bear’s den”. Lisäksi innoissani lausuin vastauksen huonosti ja amerikkalaiset alkoivat nauraa vastaukselleni, joka heidän mielestä kuulosti enemmän sanaparilta ”beer’s nest”. Koko luokka nauroi pitkään. En vastannut enää yhteenkään kysymykseen. Istuin hiljaa. Crash and burn.

 

***

 

24 vuotta myöhemmin osallistuin Nordic Business Forumiin ensimmäistä kertaa, koska kaksi nuorta jyväskyläläispoikaa oli päättänyt tuoda powerpointin kuninkaan ex-varapresidentti Al Goren Suomeen. Fanitin ja tsemppasin moista puuhaa ja halusin ehdottomasti kantaa korteni kekoon ostamalla lipun. 500€ maksanut tilaisuus alkoi riisiä ja kanaa-lounaalla, jossa juomana oli kraanavesi. Mutta moisen kouluruoan popsiminen toi hyvän mielen siitä, että ”onneksi pojat on säästäneet tässä, niin saadaan kunnon sisältö.”

 

Kuuntelin hyviä esityksiä, ihailin minkälaisia tehoja powerpointista saadaan irti ja miltä yleisössä tuntuu olla – olin oppimassa paremmaksi. Istuin salin takaosassa, kun tuli kysymysten aika. On ihan ymmärrettävää, että kun kuuntelee intensiivisesti maailmanluokan puhujia ja sitten yht’äkkiä sanotaankin, että ”No niin, haluaisitko sä kysyä jotain tältä ihailemaltasi ihmiseltä?”, niin parhaimmillaankin yleisön mieleen tulee vaan äänne ”Ööööh, tota.” Joten kysymyksiä ei ollut. Kiemurtelin penkissä, koska ”Jos ne pojat on järkänneet tällaisen tapahtuman, niin ei tää näin voi mennä.”

 

Seuraavana vuonna päätin, että jos voin asiaan vaikuttaa, niin puhujat eivät jää ilman kysymyksiä. Olen istunut tarpeeksi monessa suomalaisessa seminaarissa, jossa sanotaan ”Eipä taida olla kenelläkään kysyttävää, kun taisi olla niin tyhjentävä esitys” ja päälle juontajan väkinäinen naurahdus. Mutta kun lavalla seisoo esim. sellainen itselle tärkeä esikuva kuin kanadalainen Malcolm Gladwell, niin K-kaupan Väiskin sanoin, ”minulle on ihan kunnia asia”, että sellainen tähti ei lavalta lähde ilman, että edes jotain kysytään. Ja jos nyt omalta esikuvalta jotain kysyy, niin en minä sille nyt ihan kuraa viitsi mennä tarjoilemaan tyyliin ”So what do you think about Finland?” niin kuin ennen vanhaan aina oli tapana kysyä. Muistaakseni esitin ensimmäisen kysymykseni the Brian Tracylle. Kädet tärisivät, ääni juuttui kurkkuun ja sanat olivat hukassa. Mutta kysymys itsessään sai yleisöltä vaimeat taputukset.

 

Sinne kysymysten väliin sattuu onnistumisia, kuten 2013 Jack Welchille, joka vastauksessaan kertoi pitkästi siitä miten pääjohtajan ja koko henkilöstön tiivis suhde on pohjimmiltaan tekoja ja ihmisenä olemista, vaikkapa yhteisesti nautitut oluet. Äärimmäinen onnistuminen voi olla vaikka se mitä tapahtui nyt 2014 Jim Collinsin kanssa. Eli kysymys joka saa gurun hiljaiseksi, herättää uuden ajatuksen, jonka ääneen sanominen laajentaa puheen sisältöä johonkin aivan uuteen suuntaan. Parhaimmillaan hyvä kysymys luo merkittävää lisäarvoa puhujalle itselleen, yleisölle tai vaikka kuten tässä tapauksessa, myös juontaja Andre Noel Chakerille, joka sai kysymyksestä idean ja nimen uuteen kirjaansa, josta myös kiitti myöhemmin. (Sanomani lause ”Gratitude is the best antidote against arrogance.” meni muuten Twitterissä täysin Collinsin piikkiin.) Collins itse vaikutti siltä, että hän oli aidosti saanut pienen, mutta uuden näkökulman asiaan, josta on ammatikseen puhunut kymmenen vuotta lavalla ja kirjojensa sivuilla. Itsekin puhujana, en voisi kuvitella parempaa tapaa kiittää hyvästä setistä. Hyvä kysymys on siis palvelutehtävä sekin. Mitä lisää minä voin tuoda omalla panoksellani tähän tilanteeseen, joka koetaan yhteisesti tärkeäksi – ja jonka on järjestänyt ne kaksi jannua Jyväskylästä, jotka uskalsivat?

 

Tänä vuonna Jyväskylän tapahtuma siirtyi meidän lastenhuoneen ikkunan alle, Pasilan Messukeskukseen. Kun torstaiaamuna tulin kokouspaikalle, matkalla narikalta kokouskahvipöytään neljä ihmistä ehti esittää toivomuksensa siitä, että tänäkin vuonna ”esittäisin hyviä kysymyksiä”. Kysymysten esittäminen ei ole minulle koskaan helppoa ja aika monta aitaa on omassa ajattelussa ylitettävänä, ennen kuin voi onnistua. Isossa salissa oma pää kestää ehkä noin kaksi kysymystä ennen kuin epäilyksen ralli korvien välissä käynnistyy. Osaan kuvitella mielessäni, että salissa on ihmisiä, jotka saattavat ajatella, että ”taas tuo sama jätkä!”.

 

Osin tästä syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että se on minusta kohteliasta, minulla on kuitenkin kysymysten esittämisessä myös etiikka. Jos jollain muulla on kysymys, en koskaan runno itseäni framille. Kun kysymyksiä saa esittää, pidän vajaan 10 sekunnin tauon ennen kuin nostan käteni ylös, koska se on kohteliasta. Suurimmalle osalle puhujista en esitä kysymyksiä, joko koska niitä ei ole syntynyt tai useammin sen takia, että en halua ärsyttää muita ihmisiä yleisössä. Kuten en myöskään halua ärsyttää juontajaa, joka esim. tänä vuonna onnistui saamaan 5 400 ihmistä yhteen ääneen nauramaan sille, kuinka hassu hahmo tämä kyselykautinen iso lapsi on. Se kynnys saattaa siis välillä olla aika korkealla.

 

Kahtena ensimmäisenä NBF-vuonna olin vielä muualla töissä ja kysyessäni esittelin itseni vain nimellä. Kaksi vuotta sitten huomasin, että muut kyselijät

liittivät mukaan myös firmansa nimen. Se oli minusta hyvä ja kohtelias käytäntö. Sittemmin aika ja Twitter näyttivät, että siitä voi koitua hyötyäkin tunnettuuden kannalta. Se on hyvä. Mutta motivaatioksi asti siitä hyödystä ei ole. Parhaimmillaan kysymyksen huolellinen valmistelu, asian ja sanojen asettelu, on aivoilla leikkimistä – jossa mukana on lavalla seisovat maailman skarpeimmat leikkikaverit.

 

Tänä vuonna olin oikeastaan tullut koko tilaisuuteen esittämään vain yhden kysymyksen, gurulleni Sir Ken Robinsonille. Olin itse koulutuspuolella töissä, kun Robinsonin TED-puhe ”How schools kill creativity” ilmestyi ja se oli tajuntaa laajentava kokemus. Olen ollut fani siitä asti. Koska ennen Robinsonin puhetta, osalle puhujista, kuten Matti Alahuhta ja Jim Collins ei ollut jäänyt isossa salissa aikaa esittää kysymyksiä, totesin tauolla ystävälleni, että ”Mä niin vedän ranteet auki, jos en pääse kysymään Robinsonilta mitään.”

 

Siis ns. tiukasti fokuksessa. Niin tiukasti, että rikoin omaa periaatettani ja perjantain vastaisena yönä, nousin tunnin pyörimisen jälkeen ylös kello 03, kirjoittamaan valmista kysymystä. Robinsonin puheen aikana tein muistiinpanoja ja huomioita ja kirjoitin NBF-vihkoon tuon yöllä kirjoittamani kysymyksen, joka olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

”Jos kerran Suomen peruskoulut ovat maailman laajuisesti tunnettuja vapaudestaan ja luovuudestaan ja niiden aikaansaamista tuloksista, niin mitä ihmettä me teemme Suomessa väärin, että meidän yliopistokoulutus ja viime kädessä työelämä piiskaa kaiken sen elämänilon ihmisistä ulos ja taannumme kansaksi, jonka luovuus aikuisena kukkii lähinnä excellissä tai laskutikussa.”

 

Kysymysten aika tuli ja minua pelotti. Vaikka kyseessä olikin oma guru, kyseessä oli myös yksi maailman terävimmän kielen ja kynän omaava ajattelija, joka yhdellä täydellisellä englannin kielen lauseella pystyisi suolestamaan minut siinä kaiken kansan nähden. Nostin käteni ja tapansa mukaisesti juontaja Andre kuittasi asiasta. Nousin ylös ja juuri ennen kysymystä Andre sanoi, ”Aikaa on todella vähän, että tosi lyhyt kysymys.” Joten sillä sekunnilla paniikki nostaa päätään, piti tehdä päätös ja hylätä huolella ja rakkaudella rakennettu kysymys ja kääntyä sylissä olevan muistikirjan toiselle sivulle, johon olin kirjoittanut huomion / kommentin (*), mutta jonka esittämiseen en ollut mitenkään valmistautunut.

 

Esitän kysymykseni liian nopeasti – joka sitten olikin kommentti ja jonka pointti menee vastaajilta ohi – se lähinnä onnistuu hämmentämään. Samalla lupaan juontajalle, että ”tämä on viimeinen kysymys mitä tässä tapahtumassa esitän.”. Kuulen kun joku yleisössä taputtaa lupaukselleni. Crash and burn. Olin takaisin englannin tunnilla.

 

*Epilogi

 

Ajatus Robinsonille esittämäni kommentin takana: Sir Ken esitti hetkeä aiemmin yleisölle kysymyksen ”Oletteko itse siinä ammatissa, jossa 15-vuotiaana luulitte olevanne aikuisena?” Kukaan ei nostanut kättään. Olen kysynyt lavalla ollessani samaa asiaa joitain kymmeniä kertoja viimeisen 4 vuoden aikana yhteensä usealta tuhannelta ihmiseltä ja silloinkaan käsiä ei nouse (paitsi jos sen kysymyksen esittää opettajille. He ovat ainoa ammattiryhmä, joka tietää jo lapsena, että isona heistä tulee opettajia.)

 

Kysymyksen saamien vastausten ongelma on siinä, että koko suomalainen koulutuspolitiikka ja siten myös iso osa työvoimapolitiikkaa ja elinkeinopolitiikkaa perustuu sille olettamukselle, että peruskoulun 8.-9- luokan 15-vuotias oppilas valitsee yhteishaussa sen mitä hänestä tulee isona. Jos Robinsonin vastaajien otanta pitää paikkansa, se tarkoittaa että minunkin elinaikana tässä maassa on käytetty miljardeja euroja ja ihmisen elämästä useita vuosia siihen, että miljoonia ihmisiä on koulutettu ammatteihin, joissa he eivät koskaan tulleet toimimaan. Vaikka kaikki koulutus sinänsä onkin hyödyllistä, jos tämä järjestelmän epäkohta myönnettäisiin ja asioiden todellinen tila hyväksyttäisiin, niin meidän pitäisi rakentaa koko järjestelmä uusiksi. Ja siihen ei helposti löydy halukkaita. Joten ajan, rahan ja ihmisten tuhlaaminen jatkuu.

 

Päivätyössäni minua ohjaa oma ajatukseni ”Jos halutaan uusia tuloksia, tarvitsee tehdä uudenlaisia asioita. Jos halutaan tehdä uusia asioita, pitää ensin pystyä ajattelemaan uudella tavalla. Ennen kuin voi ajatella uudella tavalla, pitää pystyä ensin kyseenalaistamaan vanha ajattelu. Ja se on se, mihin uuden aikaansaaminen useimmiten kaatuu. Haluttomuuteen ja kyvyttömyyteen myöntää, että entinen ajattelu ei enää riitä.”

 

Jaa: