Miksi Stockmannilla on minulle väliä? – Oma kokemukseni

Olen itse pohjoisesta provinssista kotoisin. On erittäin helppo muistaa se tunne miltä kekkosenajan pikkupojasta tuntui mennä ensimmäistä kertaa Aleksanterinkadun Stockmannille. Se oli kaupunkia. Melkein jotain sellaista, jota oli vain ulkomailla. Silloin jo tuntui hyvältä, että tuo kauppa oli Suomessa. Sama tunne toistui joka kerta, kun pääsi sukuloimaan Helsinkiin. Leluosasto, ruokaosasto, musiikkiosasto. *bliss* Akateeminen oli käsite, oma maailmansa johon putosin ja saatoin helposti seistä päivän lukemassa, näkemässä ja koskemassa kirjoja joita ei nähnyt ikinä missään muualla.

 

Monen muun ”hesalaisen” tavoin, opintojen jälkeen työt toivat Helsinkiin. Elämä oli sinkkuna, tai dinkkuna – mutta töissä koko ajan. Kivaa elämää. Tilipäivänä homma karkasi Herkussa aina lapasesta – King for a day. Puhumattakaan Hulluista Päivistä. 🙂 Jos lapsena Stockmann oli merkki kaupunkilaisuudesta, jostain hienosta ja uniikista – myöhemmin ns. nuorena aikuisena siitä tuli muistutus itselle, että elin nyt sitä elämää jota pikkupoikana silmät pyöreenä ihailin.

 

Se mitä Stockmann minulle oli, konkretisoitui palvelussa. Ne iäkkäät rouvat kassoilla, vaatturi miesten osastolla – aina jaksoin ihmetellä nimilapuissa olevia lippuja – kuinka monta kieltä joku voikin osata puhua. Liput tuntuivat melkein kunniamerkeiltä. Se oli hienoa entisen maailman meininkiä, jota arvosti ja joka toi aidosti iloa. Sokoksen tavaratalossa olen käynyt kuluneen 14 Helsingin vuoden aikana ehkä 6 kertaa, Stockalla varmasti 30-40 krt/vuosi, eli yhteensä n. 400 kertaa ja isoksi osaksi em. syistä. Ne on tunnetekijöitä.

 

Lyhyesti sanottuna – koen että Stockmannilla on ollut osansa siinä, minkälainen minusta tuli. Siksi siitä luopuminen olisi osaltaan luopumista omasta itsestä, muistoista – asioista joita koki Stockalla ja ihmisistä joita tapasi Stockalla. Stockmann on osa minun tarinaa, minäkin varmaan osa Stockmannin historiaa. Sitä olisi kiva jatkaa. Siksi toivon Stockmannin säilyvän.

 

Mutta huomaan puhuvani myönteisitä asioista koko ajan menneessä aikamuodossa. Miksi? Koska jotain tapahtui. Asia vaivaa minua jossain määrin. Nyt on perhettä, lapset tosin yhtä innoissaan Stockasta kuin minä pienenä, mutta omalta osaltani jotain puuttuu, tai kuten nykyään on muotia sanoa: ”Jotain on rikki”.

 

Etsiskelin taannoin lastenlaulukirjaa Akateemisesta, sellaista jossa olisi oman lapsuuteni lauluja. Silmiin osui tuttu laulu, jonka meidän luokkamme esitti 5. luokan kevätjuhlassa. Sen viimeinen säkeistö tuntui tähän teemaan melko sopivalta:

 

”Puff nyt lohikäärme on entinen. On pudonneet ja kadonneet kaikki suuret suomut sen. Puff nyt piilossansa sua odottaa. Jos löydät sen, ja korjaat sen, joku jälleen lentää saa.”

 

Jaa: